Kevät kiikkuen tulevi

Tiistai 30.4.2013 klo 16.16 - Eija Tuomi, NS pj, harrastajanäyttelijä

Eiliset harjoitukset saavat jälleen käteni kirjoittamaan. Puhkun intoa. Mahdanko kohta haljeta, kun aina vaan enemmän ja enemmän innostun näytelmän tekemisestä. Eiliset harjoitukset avasivat taas lisää Niskavuoren elämää, omaa roolihahmoa. Vaikka itse harjoitusaikaa ei jäänyt paljon, kun käytännön asioiden sopimiseen täytyy aina käyttää tätä yhteistä aikaa. Mutta ilman niitä emme voi jatkaa. Se on osa projektia. 

Se, mitä ehdittiin harjoitella, oli kuitenkin tehokasta ja syvää. Vaikka kaikki on vieläkin aika alussa, minusta tuntuu, että olemme päässeet jo tosi pitkälle. Uskon, että moni kokee samoin, koska niin moni tuntuu jo löytäneen roolihahmoansa. On tullut selkeitä erityispiirteitä. 

On hieno huomata, että ryhmämme koostuu jäsenistä, jotka innolla ovat tässä mukana, ja jotka katselevat maailmaa Niskavuori-lasien läpi. On tehty monia hyviä löytöjä. Yksi niistä, eikä ollenkaan vähäpätöisin, on kahdenistuttava keinutuoli. Olen ylpeä siitä. Se tulee Niskavuoren pirttiin, mutta nyt se odottaa kesää minun olohuoneessani. Monasti löydän itseni siitä istumasta. Siinä tunnen olevani Niskavuoren emäntä. Ajattelen maailmaa Loviisana.

Jokaisesta roolista löytää jotakin omasta elämästään. Ainakin jonkun irrallisen repliikin. Roolit myös muistuttavat toisiaan. Tietenkin siksi, että tietynlaiselle ihmiselle osuu tietynlaiset roolit, koska yrittäähän ohjaaja aina löytää jokaiselle mahdollisimman istuvan osan. Mutta rooleista voi löytyä samankaltaisuutta muutenkin. Kerran keinutellessani huomasin suurta yhtäläisyyttä viime keväisessä hahmossani Virran viemää -musikaalissa, jonka tekemiseen osallistuin Tampereella, sekä Niskavuoren Loviisassa. Virran viemää oli nykyaikaa, Niskavuori on 1800 -luvun loppua. Virran viemässä olin nainen, jonka mies petti; petetty on Loviisakin. Vaikka olivatkin niin erilaiset roolit, koen suurta yhtäläisyyttä näiden välillä. Juhaniin sopii myös laulu, jota lauloin musikaalissa: He needs his fantasy and freedom. Nämä laulun sanatkin auttavat minua ymmärtämään enemmän Loviisaa. Eipä taida monenkaan mieleen tulla, että lähdepä etsimään Loviisan ja Juhanin suhdetta Abban biisin kautta!

Ehkä tämä on blondin tapa etsiä hahmoaan. Samoin kuin muistisääntöni on mitä kummallisempia (ainakin joidenkin mielestä) millä yritän helpottaa vuorosanojeni muistamista. Tämä on hyvää aivovoimistelua, sekä myös oiva keino päästä irti arjesta. Harjoituksissa en voi miettiä työasioita. Tämän harrastukseni avulla jaksan arjen pyörityksessä. Olen erittäin kiitollinen, että saan olla tässä mukana, ja että kuuluun tähän ryhmään. Että olen löytänyt elämääni jotakin tällaista, joka vie paljon aikaa, voimiakin, mutta antaa niin suunnattoman paljon.

 

 

Matkan varrella

Torstai 18.4.2013 klo 13.10 - Eija Tuomi, NS pj, harrastajanäyttelijä

Alan sukeltaa yhä syvemmälle Niskavuoreen ja Niskavuori minuun. Odotan innolla seuraavia harjoituksia. Odotan hetkeä, jolloin minulla on aikaa tarttua käsikirjoitukseen ja yrittää painaa sitä mieleeni.

Yritän sulautua Loviisan elämään ja ajatusmaailmaan, saada Loviisan elämään itsessäni. Miten pehmeä muuttuu kovaksi. Kuten hän yhdessä repliikissäänkin sanoo: "Kullakin on nöyryytensä aika". Loviisa kuitenkin kätkee todelliset tunteensa. Miten näytelllä, tehdä yleisölle näkyväksi tunteen peittäminen? Näyttää että tunne on olemassa, mutta kätkeä se. Oikeassa elämässä olen oppinut / opetellut olemaan näyttämättä kaikkea sitä mikä sisällä myllertää, vaikka läheisemmät varmasti lukevat minua kuin avointa kirjaa. Miten tehdä se näyttämöllä?

Tämä rooli on haastava. Mutta en ole tottunut pääsemään enkä päästämään itseäni helpolla. Monasti mietin ennen esitystä jännityksestä täristen, miten ihmeessä olen taas tässä, eikö ihminen voisi helpomminkin elää. Sama tunne on ennen maratonjuoksua, lähtöviivalla. Juoksumatkan alkaessa ja edetessä, samoin näytelmän, tajuan jälleen, miksi siinä olen. Haluan tehdä sen! Jännitys, kipuilu, tuskailu, välillä epäonnistuminenkin, kuuluu siihen, haluan elää kaiken sen. Maalisuoralla sekä esityksen jälkeen kumartaessa aplodien kaikuessa, tunnen vahvasti miksi olen tähän ryhtynyt. En osaa edes selittää, mikä se tunne on, minkä saan, mitä koen. Ne jotka ovat kokeneet saman, tietävät.

Vaikka on selkeästi esiintymislava ja katsomo, olemme kuitenkin yhtä. Yhdessä teemme kokonaisuuden. Ei ole esitystä ilman yleisöä. Esitys on aina vuoropuhelua. Miten paljon voimaa ja intoa esiintymiseen saakaan kun löytää katsekontaktin jonkun yleisössäolevan kanssa ja saa rohkaisevan ja kannustavan hymyn. Jos tekee komediaa, yleisön nauru on parasta kannustinta ja kiitosta.

Ennen esityksiä on paljon työtä. Harjoituksia, lukemista, rekvisiitan hankkimista, esityspäivien sopimista, aikataulujen yhteensovittamista, markkinointia, vaatteiden etsimistä ja sovittamista, jne, jne. Se on matkantekoa. Yleisökin tuntuu olevan jo tässä matkassa mukana. On hienoa kun moni on tullut kysymään, onko jotakin tulossa, mitä seuraavaksi.

Minusta tuntuu, että tarvitsen kalenterini täyteen. Sitten kun minulla on pari kolme projektia päällekäin, silloin todella tunnen eläväni. Ilman tätä kaikkea näivetyn.