Matkan varrella

Alan sukeltaa yhä syvemmälle Niskavuoreen ja Niskavuori minuun. Odotan innolla seuraavia harjoituksia. Odotan hetkeä, jolloin minulla on aikaa tarttua käsikirjoitukseen ja yrittää painaa sitä mieleeni.

Yritän sulautua Loviisan elämään ja ajatusmaailmaan, saada Loviisan elämään itsessäni. Miten pehmeä muuttuu kovaksi. Kuten hän yhdessä repliikissäänkin sanoo: "Kullakin on nöyryytensä aika". Loviisa kuitenkin kätkee todelliset tunteensa. Miten näytelllä, tehdä yleisölle näkyväksi tunteen peittäminen? Näyttää että tunne on olemassa, mutta kätkeä se. Oikeassa elämässä olen oppinut / opetellut olemaan näyttämättä kaikkea sitä mikä sisällä myllertää, vaikka läheisemmät varmasti lukevat minua kuin avointa kirjaa. Miten tehdä se näyttämöllä?

Tämä rooli on haastava. Mutta en ole tottunut pääsemään enkä päästämään itseäni helpolla. Monasti mietin ennen esitystä jännityksestä täristen, miten ihmeessä olen taas tässä, eikö ihminen voisi helpomminkin elää. Sama tunne on ennen maratonjuoksua, lähtöviivalla. Juoksumatkan alkaessa ja edetessä, samoin näytelmän, tajuan jälleen, miksi siinä olen. Haluan tehdä sen! Jännitys, kipuilu, tuskailu, välillä epäonnistuminenkin, kuuluu siihen, haluan elää kaiken sen. Maalisuoralla sekä esityksen jälkeen kumartaessa aplodien kaikuessa, tunnen vahvasti miksi olen tähän ryhtynyt. En osaa edes selittää, mikä se tunne on, minkä saan, mitä koen. Ne jotka ovat kokeneet saman, tietävät.

Vaikka on selkeästi esiintymislava ja katsomo, olemme kuitenkin yhtä. Yhdessä teemme kokonaisuuden. Ei ole esitystä ilman yleisöä. Esitys on aina vuoropuhelua. Miten paljon voimaa ja intoa esiintymiseen saakaan kun löytää katsekontaktin jonkun yleisössäolevan kanssa ja saa rohkaisevan ja kannustavan hymyn. Jos tekee komediaa, yleisön nauru on parasta kannustinta ja kiitosta.

Ennen esityksiä on paljon työtä. Harjoituksia, lukemista, rekvisiitan hankkimista, esityspäivien sopimista, aikataulujen yhteensovittamista, markkinointia, vaatteiden etsimistä ja sovittamista, jne, jne. Se on matkantekoa. Yleisökin tuntuu olevan jo tässä matkassa mukana. On hienoa kun moni on tullut kysymään, onko jotakin tulossa, mitä seuraavaksi.

Minusta tuntuu, että tarvitsen kalenterini täyteen. Sitten kun minulla on pari kolme projektia päällekäin, silloin todella tunnen eläväni. Ilman tätä kaikkea näivetyn.