Matkan varrella

Torstai 18.4.2013 klo 13.10 - Eija Tuomi, NS pj, harrastajanäyttelijä

Alan sukeltaa yhä syvemmälle Niskavuoreen ja Niskavuori minuun. Odotan innolla seuraavia harjoituksia. Odotan hetkeä, jolloin minulla on aikaa tarttua käsikirjoitukseen ja yrittää painaa sitä mieleeni.

Yritän sulautua Loviisan elämään ja ajatusmaailmaan, saada Loviisan elämään itsessäni. Miten pehmeä muuttuu kovaksi. Kuten hän yhdessä repliikissäänkin sanoo: "Kullakin on nöyryytensä aika". Loviisa kuitenkin kätkee todelliset tunteensa. Miten näytelllä, tehdä yleisölle näkyväksi tunteen peittäminen? Näyttää että tunne on olemassa, mutta kätkeä se. Oikeassa elämässä olen oppinut / opetellut olemaan näyttämättä kaikkea sitä mikä sisällä myllertää, vaikka läheisemmät varmasti lukevat minua kuin avointa kirjaa. Miten tehdä se näyttämöllä?

Tämä rooli on haastava. Mutta en ole tottunut pääsemään enkä päästämään itseäni helpolla. Monasti mietin ennen esitystä jännityksestä täristen, miten ihmeessä olen taas tässä, eikö ihminen voisi helpomminkin elää. Sama tunne on ennen maratonjuoksua, lähtöviivalla. Juoksumatkan alkaessa ja edetessä, samoin näytelmän, tajuan jälleen, miksi siinä olen. Haluan tehdä sen! Jännitys, kipuilu, tuskailu, välillä epäonnistuminenkin, kuuluu siihen, haluan elää kaiken sen. Maalisuoralla sekä esityksen jälkeen kumartaessa aplodien kaikuessa, tunnen vahvasti miksi olen tähän ryhtynyt. En osaa edes selittää, mikä se tunne on, minkä saan, mitä koen. Ne jotka ovat kokeneet saman, tietävät.

Vaikka on selkeästi esiintymislava ja katsomo, olemme kuitenkin yhtä. Yhdessä teemme kokonaisuuden. Ei ole esitystä ilman yleisöä. Esitys on aina vuoropuhelua. Miten paljon voimaa ja intoa esiintymiseen saakaan kun löytää katsekontaktin jonkun yleisössäolevan kanssa ja saa rohkaisevan ja kannustavan hymyn. Jos tekee komediaa, yleisön nauru on parasta kannustinta ja kiitosta.

Ennen esityksiä on paljon työtä. Harjoituksia, lukemista, rekvisiitan hankkimista, esityspäivien sopimista, aikataulujen yhteensovittamista, markkinointia, vaatteiden etsimistä ja sovittamista, jne, jne. Se on matkantekoa. Yleisökin tuntuu olevan jo tässä matkassa mukana. On hienoa kun moni on tullut kysymään, onko jotakin tulossa, mitä seuraavaksi.

Minusta tuntuu, että tarvitsen kalenterini täyteen. Sitten kun minulla on pari kolme projektia päällekäin, silloin todella tunnen eläväni. Ilman tätä kaikkea näivetyn.

Puheenjohtaja bloggaa

Lauantai 16.3.2013 klo 19.57 - Eija Tuomi, NS pj, harrastajanäyttelijä

Elän vielä Lekaa ja leivoksia -näytelmän tunnelmissa. Haluan fiilistellä, muistella, tunnelmoida, makustella. Haluan viivyttää tätä hyvän olon tunnetta onnistuneen ja voimia, joskin vieneen, niitä paljon myös antaneen, projektin jälkeen. Pitkä talvi kului mukavasti harjoitusten merkeissä. Pimeisiin iltoihin tuli valoa, kun kokoonnuimme harjoituksiin. Työt ja kaikki muu maailma unohtuu aina siksi hetkeksi kun astuu roolihahmonsa saappaisiin tai tällä kertaa ne minulla oli juhlakengät.

Aloin elää näytelmää ja näytelmä alkoi elää minussa. Mitä pidemmälle talvi kului, mitä lähemmäksi ensi-ilta tuli, sitä enemmän näytelmä pyöri päässäni. Se tuli mieleen ensimmäisenä aamulla herätessäni, se oli mielessäni viimeisenä illalla nukkumaan mennessäni. Jos heräsin yöllä, Lekaa ja leivoksia pelmahti mieleen. Opettelin vuorosanoja, mietin lavasteita, pohdin vaatteita. Mielikuvittelin miten mikäkin kohtaus menee, miten siitä saisi elävämpää, miten näyttävämpää, miten yleisölle mahdollisimman nautinnollista katsottavaa. Pienet yksityiskohdat ja suuret linjat risteilivät pään sisällä. Kun ajatus paukahti päähäni, en malttanut odottaa seuraaviin harjoituksiin, vaan kirjoitin sen muulle näytelmäryhmälle sähköpostina. Sähköpostiajatustenvaihto vei aina näytelmää eteenpäin, sekä lähensi meitä toisiimme.

Oli hauska yhdessä suunnitella ja valmistaa näytelmää. Miten paljon ihminen tarvitseekaan naurua! Harjoituksissa oli hyvä tunnelma; tutussa turvallisessa ryhmässä voi ihan vapaasti mokata. Siellä voidaan nauraa hyväntahtoisesti omille ja toisten kommelluksille ja kömmähdyksille, ilman että kukaan loukkaantuu. Siellä voidaan keskustella miten joku kohtaus tehdään, oman mielipiteensä uskaltaa sanoa. Voidaan olla eri mieltä asioista, ja silti meillä on hyvä olla yhdessä. Hyvässä hengessä mietitään ja pohditaan, kokeillaan ja korjataan. Kuten eräs harrastajakollegani sanoi, oli hieno pitkin matkaa nähdä roolihahmojen kehitys ja niiden herääminen. Jokainen paneutui rooliinsa sata lasissa, ja työmoraalimme oli korkea. Sitoutuminen tekemiseen oli ihailtavan vahvaa.

Esitysten jälkeen on sekä haikea että helpottunut olo. Samalla täysi ja kuitenkin aivan tyhjä. Muistellessa harjoituksia ja näytöksiä hyvä olo valtaa mielen. Kun kohtaamme toisiamme jossakin, keskustelemme näytelmän vuorosanoin, miettimättä ja sopimatta, sanat vain tulevat jostakin. Se on meidän omaa inside-kieltämme. Yhteenkuuluvuus ja me-henki on voimissaan, kuten meidän nuorisoseurammekin. Olen erittäin kiitollinen, että saan olla tällaisen porukan "pomona".

Tyhjyyden tunne, joka valtaa mielen aina kun joku projekti on ohi, saa täyttymystä, kun olemme jo samaan aikaan talvinäytelmämme kanssa alkaneet työstämään kesänäytelmää. Huuhkajanvuoren kesäteatterissa nähdään ensi kesänä Niskavuoren nuori emäntä -näytelmä. Olen alkanut sukeltaa Niskavuoren syvyyksiin. Entisen stripparin, kevytkenkäisen, vastanaineen rouva Henna Hallamaan rooli vaihtuu suoraselkäiseksi ja pettymysten kautta lujaksi, vakavaksi Niskavuoren Loviisaksi. Tästä roolin vaihtumisesta ja entiseen aikaan ja sen synkkiinkin tunnelmiin sukeltamisesta saatan jotakin myöhemmin kirjoittaa. Nyt sanon enää vain: mielenkiintoista tämä harrastajateatterin tekeminen on!