Kosketuksia

Avaan sisistäni enemmän kuin vielä näillä sivuilla kertaakaan. Kirjoitan tähän puheen, jonka pidin näyttelijäkollegoilleni sekä ohjaajalle esiripun laskeuduttua, parrasvalojen sammuttua keskiviikkona, eli viimeisen esityksemme jälkeen.

"" Iso ja lämmin kiitos kaikille teille -aivan kaikesta. Meillä on takanamme rankka talvi ja vielä rankempi kesä. Mutta niin antoisa! Tämä on ollut kaiken vaivan ja työn arvoista. En säästänyt teitä, mutta en säästänyt itseänikään. Olemme tehneet upeaa työtä.

Olemme saaneet paljon hyvää palautetta. Kritiikkiäkin pitää tulla, ja sitä pitää pystyä myös vastaanottamaan, muuten emme koskaan opi mitään. On tullut muutamia varsin varteenotettavia korjausehdotuksia käytännön asioiden suhteen, jotka pitäisi ensi vuonna muistaa huomioida.

Haluan kiittää Kati, sinua lämpimästi tästä vuodesta, tästä matkasta. Kaikesta siitä työstä mitä olet meidän eteemme ja meidän kanssamme tehnyt. Halusin, että annamme sinulle pienen muiston meistä, ja mietin mitä se voisi olla. Kesä on täynnä kukkia, halusin antaa jotain mikä symboloi ajatuksiani. Mieleeni tuli kynttilä. Liekki on pieni ja vaatimaton, kuten meidän nuorisoseuramme -tai niin kuin sinä. Mutta liekki lepattaa, sen sydän on lämmin. Se on aito ja rehellinen. Olet sytyttänyt meistä monia ja koko meidän teatteriamme liekkeihin. Kynttilän ympärille haluan antaa tuulensuojaa, joten tässä on sille lyhty.

Olemme saaneet monta kokemusta lisää, olemme oppineet paljon. Ahmin joka harjoituksessa kaiken mitä irti sain, ja niistähän sai paljon! Monta kertaa ajattelin ja sanoin ääneenkin, että tämä on juuri sitä mitä olemme kaivanneet. Tuulan eli Juhanin kanssa taisimme olla joka harjoituksessa läsnä. En halunnut menettää mitään. Vaihdoin työvuorojani ja jätin monta muuta menoa väliin, jotta pääsin paikalle.

Me taisimme Tuulan kanssa olla lähes joka talkoissakin. Yhtään ketään vähättelemättä, haluan kiittää Tuulaa, joka tuli minulle matkan myötä Juhaniksi. Oli hieno olla vastanäyttelijäsi! Vaikka et ollut Tauno Palo, sinussa paloi suuri palo. Annan sinulle kertakäyttöpartakoneita, koska niin upean miehekkäästi suoriuduit roolistasi, ja luulen että kohta jo saattaa partakin alkaa kasvaa. Ja kasvaahan se naisellekin ikääntyessä, odotas vaan....

Olen elänyt kesän Niskavuoressa, Niskavuori minussa. Yksi ystäväni sanoi, että olen siellä niin syvällä, että minut pitää kiskoa sieltä ylös. Mutta minä koenkin, että olen korkealla Niskavuorella, ja minut saa kiskoa alas. Minähän ihan leijun tässä onnen huumassani.

On ollut hienoa, kun vaikka harrastetaan, tehdään sitä tosissaan, paneudutaan tekemiseen. Otetaan yksityiskohdat huomioon rakennetaan vahva kokonaisuus. Ei mitään toisella kädellä, vähän sinne päin. Tai niin kuin Arja ensi-illassa sanoi, ei siitä, missä aita on matalin.

Olen kiitollinen, että sain tehdä Loviisan roolin. Kun luin näytelmää ensimmäisiä kertoja ja muistelin elokuvaa, ei Loviisa ollut toiveeroolini. Oikeastaan en osannut, tai uskaltanut, toivoa mitään erityisesti, toivoin vaan saavani olla mukana, vaikka sitten heinäseipäänä. Herkullisina rooleina nousi Heta ja Juse, mielenkiintoisena myös Malviina. Kun roolijako oli tehty, ja Kati kerroit sen meille, alkoi palaset loksahdella paikoilleen, näinhän sen täytyykin olla. Myös onnistuneesta roolijaosta on tullut paljon kiitosta. Pitkin matkaa palaset alkoivat loksahdella vahvemmin paikoilleen. Loviisa alkoi herätä minulle ja tulla aina vaan läheisemmäksi.

Tämä rooli oli iso, eikä pelkästään vuorosanojen määrän vuoksi, ei todellakaan. Se on varsinainen luonnerooli. Siitä löytyi paljon minua itseäni, kuten varmaan sinuakin. Uskon että moni pystyi löytämään oman Loviisansa. Katsomossa oli ihmisiä, jotka löysivät siitä minut. Ne jotka tuntevat tarinani, näkivät Loviisassa myös minut itseni. Tieto siitä lisäsi aina jännitystä. Toisaalta oma kokemus auttoi eläytymisessä, toisaalta teki työn vaikeammaksi.

Joka kerta, joka näytelmässä, olen paneutunt rooliini, yrittänyt tehdä siitä täyttä, uskottavaa. Tähän rooliin paneuduin syvemmin ja syvemmälle, enemmän kuin koskaan. On ihan eri itsekseen miettiä, minkälainen roolihahmoni on, mistä hän on tullut, kuin että tehdään sitä yhdessä. On tärkeää, että ohjaaja pistää miettimään, mitä Loviisa tässä tuntee ja ajattelee, ei mitä Eija ajattelee. Ja antaa sitten oikeaa suuntaa ajatuksille. Kun sitten oikein ajatteli, monta kertaa ei kyynel ollut kaukana harjoituksissa. Monessa alku- ja varsinkin loppupiirissä teki mieli kertoa suurista tuntemuksistani, mutta jätin sanomatta.

"Mutta nyt minä sanon teille kaikille". Olen yhdistänyt Loviisan elämään työelämäni kriisiä, yhdistän siihen toimimistani nuorisoseurassa. "Haluan luoda järjestystä elämään.  Onhan meidän järjestettävä tämä elämä, jotta se pysyisi pystyssä."

Ennen kaikkea elin Loviisana omaa henkilökohtaista elämääni. Minua ei ole petetty, ei ainakaan tietääkseni, mutta muuten kaikki elementit perhehelvetistä on ollut olemassa. Idyllini ja unelmani ovat murskaantuneet. Olen joutunut nielemään pettymykseni. Katkeruutta olen kaikin tavoin pyrkinyt välttämään. Kylällä on juoruttu. Olen saattanut vaikuttaa ylpeältä, kun olen ollut vaiti. Olen niellyt tuskaani. "Se on minun asia." Riittää että minä tiedän. Minä tiedän totuuden.

"Minun on täytynyt olla kuin susi; tulimiekalla olen miehen ulos viisannut. Keinolla millä hyvänsä olen elämääni puolustanut, nyrkeilläni ja nuijillani sen olen tehnyt. -Olen joutunut opettelemaan olemaan yksin. Olen juossut metsääni, nähnyt miten mustaa ja kosteaa siellä on. Aamun valjetessa harmaana palannut takaisin kuin haudasta, minäkin, verkalleen, kohmettunein jäsenin." Mutta olen palannut, noussut ylös ja jatkanut.

En rakentanut taloa, sillä kohtaa olin heikko, valitsin keinoni ja myin meidän hankkimat talonrakennustarvikkeet pois. Mutta olen rakentanut elämää! "Omilla voimillani, omaan malliini, olen elänyt lapsilleni ja haluan elää lastenilapsillekin ja se on kaikki!" Katson peiliin, ja toivon heille pehmeämpää elämää. Kyllä minäkin toivon rakkautta -minullekin rakkautta.

Olen lukenut että moni naisnäyttelijä on tehnyt läpimurtonsa Loviisana. Mitä se sitten tarkoittaakaan. Ehkä minun läpimurtoni oli se, kun en yhtäkkiä tarvinnutkaan lavalla sitä tekemistä, mitä aina olen roolihahmolleni kaivannut. Oli hieno oivaltaa, että voi vain seistä paikallaan ja TUNTEA roolihenkilönsä tunteet. Kuinka pienin elein voi tehdä näkyväksi suurta. Tai ehkä läpimurtoni oli se, kun pystyin olemaan lavalla meikittä. Eikä se enää edes tuntunut vieraalta; tässä olen auki ja avoinna, aivan kuin alasti, koska normaalisti minä meikkaan aina. Tai se, että en ole koskaan ennen uskaltanut sanoa ääneen, minkä roolin haluaisin tehdä. Nyt uskallan. "Se Loviisa se uskaltaa". Haluaisin vielä joskus näytellä Loviisaa vanhana.

Kiitos että sain elää kanssanne Loviisan matkan! ""