Heinähangot heilumassa

Eilen olin lenkillä ystäväni kanssa, joka oli pääkaupunkiseudulta käymässä vanhempiensa luona. Sydämen kyllyydestä suu puhuu, joten puheeksi tuli näytelmämme, sekä siihen liittyvät tekemiset ja tarpeet. Kuinka ollakaan, hänen vanhemmillaan oli kaadettuna heinää, jota kuitenkaan kukaan ei tarvitse, ja hän lupasi sitä meidän käyttöömme. Tuumasta toimeen, aloin järjestää talkooväkeä heinätöihin. Parissa tunnissa olinkin saanut 8 aikuista ja 2 lasta kerättyä talkoisiin! Olin aivan liikuttunut, miten nopeasti asiat voivat luistaa, ja miten auttamishaluisia ihmisiä löytyy! Saimme talosta, josta heinätkin, lainaksi peräkärryä, hankoja, heinäseipäitäkin. Kaikilla on työnsä ja tekemisensä, juhannuskin tulossa, mutta siitä huolimatta innokas porukkamme saapui ryminällä pellolle ja ryhtyi heinähommiin.

Ihan kuin ennen vanhaan, nuorimmat sotkivat heinäkuormaa tiukemmaksi. Heille tuo olikin aivan uusi kokemus, eikä meistä vanhemmistakaan lapsuuden jälkeen monikaan ole heinäpellolla ollut.

Ilta-aurinko paistoi, hangot ja haravat heiluivat, puhe sorisi, huumori kukki. Kuvittelin meille mielessäni pitkät hameet ja liinaset, saapashousut ja hatut, ja elin Niskavuoren pellolla. Tosin kuvitelmistani palasin nykyaikaan, kun heinät siirrettiin auton peräkärryllä Huuhkajanvuorelle, jossa ne laitettiin seipäille. Aurinko laski, oli aivan tyyntä, linnut lauloivat illan viimeisiä viserryksiään, alkoi jo hivenen hämärtää, taivaalla näkyi puolikuu. Miten hieno tunnelma! Ilmassa oli tekemisen iloa ja saimme aikaan näkyvää tulosta.

Lämpimästi haluan kiittää talon isäntäväkeä sekä kaikkia talkoisiin osallistuneita! Tämä on sitä perinjuurin lavialaista auttamisenhalua.