Jälkipyykkiä -niin tyhjää

Olen pessyt esitysvaatteita. Siinä ne nyt roikkuvat narulla tyhjinä.

Tuo kuvastaa mielestäni hyvin tunnelmaani. Tyhjää! Minulla on ikävä Niskavuorta, ikävä lavalle. Haluaisin vielä elämään tuota vahvaa tarinaa. Nyt voin elää sitä muistoissani. Vaikka olen helpottunut ja onnellinen, silti tämä sama tyhjyys iskee joka näytelmän jälkeen. Siihen satsataan paljon, laittaa itsensä kokonaan likoon, ja sitten se on ohi. Pieni kuolema tämänkin.

Olen illalla menossa kesäteatteriin, katsojaksi. Ristiriitaisia ajatuksia herättää sekin. Niin hienoa kun on käydä katsomassa toisten tekemää työtä, en haluaisi ihan vielä. Haluaisin viipyillä oman teatterin tunnelmissa, sekoittamatta siihen mitään muuta. Aivan kuin omien häidensä jälkeen ei olisi halunnut mennä vieraaksi toisten häihin, ihan kuin pelkäisi, että se vie omalta kokemukselta ja tunnelmalta vahvuuden.

Olen täynnä vahvoja tunteita. Muistan aiemman ohjaajan joskus sanoneen, että kun kerran lähtee mukaan teatterielämään, ei enää koskaan ole entisensä. Nykyinen ohjaajamme sanoi, että kun kerran esittää Loviisaa, ei palaa enää entiselleen. Uskon että näin on. Eivät nämä kengätkään enää ole ihan entisensä.