Suurta arvostusta sekä nöyrää asennetta

"Mitä kuuluu teatterille?" kysyi eräs paikkakuntalainen pysäyttäessään minut lenkilläni. On hienoa, että tekemisemme kiinnostaa. Juoksin lenkkini kevein askelin tuon rupatteluhetken siivittämänä. Suurella sydämellä haluankin taas kirjoittaa, mitä teatterille kuuluu.

Viime maanantain harjoitusten jälkeen eivät askeleet olleet keveät. Miten voikaan olla niin pihalla ja hukassa?! Nöyrillä mielin lähdin kotiin ja tein sen, mitä kotona itsekseni voin tehdä, aloin jälleen lukea vuorosanoja. Hannu Kangas Oulun kaupunginteatterista on sanonut: "Näyttelijän täytyy uskaltaa käydä se jokakertainen häpeän tunne osaamattomuudestaan läpi kun treenit alkaa. On taisteltava itsetunnon kanssa." Tiistain harjoituksiin lähdin vastaanottavaisin mielin, lohdutin itseäni ajattelemalla, että vielä on aikaa. Niiden harjoitusten jälkeen fiilikseni olivatkin huomattavasti paremmat. Kun toistetaan samaa kohtausta uudelleen ja uudelleen, siihen alkaa vähitellen päästä sisään. Samaan aikaan alkaa pystyä tekemään ja puhumaan, ja jopa vielä kuuntelemaan muita. Hereillä on oltava, yhtään ei saa ajatus lähteä harhailemaan muuhun suuntaan. Ohjaajan kanssa keskustelimme jälleen roolihahmojen tunteista, ajatuksista, taustoista, suhtautumisesta tapahtumiin, toisiin ihmisiin sekä itseensä. Moni asia loksahti jälleen paikoilleen. 

Saimme jo sovitella esitysvaatteita. Vaatteetkin auttavat roolin sisään pääsyä. Kun vetää kutittavan "röijyn" päälleen, ja liinasen päähänsä, uskon pystyväni ajattelemaan paremmin niskavuorelaisen tavoin. Paksuissa kankaissa, pitkissä helmoissa, puvuntakeissa ja villapaidoissa tämä on hikistä hommaa, mutta eipä pääse ohjaajakaan kevyesti. Hän kun samaan aikaan kertoo lavastevalmistuksesta vastuussa olevalle suunnitelmistaan ja toiveistaan sekä katsoo ja kommentoi vaatteiden sovitusta, sekä harjoituksen alkaessa välillä kiipeää katsomoon yläpenkeille, välillä loikkaa lavalle ohjeistamaan.

Arvostan ohjaajaamme, kanssanäyttelijöitäni, seurassamme toimivia, talkoolaisia, teatterista kiinnostuneita ihmisiä, jne. mutta eniten näissä merkeissä arvostan ns. vanhan polven nuorisoseuralaisia. He ovat tehneet vuosia ja vuosikymmeniä arvokasta työtä Nuorisoseuran ja lavialaisen teatterielämän hyväksi. He ovat esittäneet monia näytelmiä lähinnä Suomelan koulun vanhalla näyttämöllä. Olen jo lapsena päässyt katsomaan joitain näistä näytelmistä, ja ihaillut pienen tytön silmin heidän työtään. Ihailuni heitä kohtaan ei ole yhtään vähentynyt katsoessani maailmaa aikuisen silmin.

Meillä on ollut ilo ja kunnia saada kutsua kolme näistä kokeneista harrastajanäyttelijöistä kunniajäseniksemme. Yhden näistä kunniajäsenistämme kohtasin kaupassa. Iloisen ja virkeän rouvan, joka on jo saavuttanut kunnioitettavat ikävuodetkin. Hän tervehti Niskavuoren Loviisaa ottaen käsistäni kiinni, ja alkaen puhua aivan sanasta sanaan erään Loviisan repliikin sanoin. Olin sanaton ja liikuttunut. Úskomatonta, että hän pitkän ajan jälkeen vielä muistaa repliikeitä! Niskavuoren nuorta emäntää on esitetty Laviassa aiemminkin, hän ei muistanut esitysvuotta, mutta sen on tarvinnut olla jo ennen minun syntymääni, ehkä 50-60 luvun taitteen tienoilla. Jos tiedät, hyvä lukija, milloin, kerro ihmeessä.

Niskavuorta on esitetty hyvin monissa teattereissa sekä ammattilaisten että harrastajien voimin. Elokuvaversiot lienevät suurelle yleisölle kaikista tutuimmat. Tämä on haasteellinen työ. Minun henkilökohtaista haastettani lisää se, että arvostamani henkilö on esittänyt samalla paikkakunnalla samaa roolia. On ajateltava, että meidän Niskavuoremme on meidän näköisemme ja minun Loviisani minun näköiseni, ja näin saa ollakin. Uskon kuitenkin, että suuria tunteita ja ajatusten myllerryksiä liikkuu sisälläni, jos ja toivottavasti kun, näen hänet yleisön joukossa. Muistan tuon käden kosketuksen kaupassa, saan siitä voimaa lavalla. Muistan tuon sydämellisen katseen, ja toivon totisesti että pystyisin saamaan tämän päivän Loviisaan uskottavuutta.